Pappan hautajaiset 11.8.2018

Muutama vuosi sitten kuulin kaveriltani tarinan, jossa hän oli mennyt palomieskolleegansa hautajaisiin.  Saattoväen lähestyessä jonossa omaisia, kuulivat he jo kaukaa säännöllisesti esitetyn, joskin vielä epäselvän lausahduksen erään omaisen suusta. Kun he sitten saapuivat tuon vielä tuolloin tuntemattoman miehen luo, selvisi myös tuon rauhallisesti mumistun lauseen sisältö. Mies poisti kaikki epäselvyydet itsestään esittäytyessään sanoin: ”ruumiin veli”. Tällä aasin sillalla minäkin uskallan esittäytyä: ruumiin poika. Tervetuloa muistamaan hienon ihmisen hienoa elämää!

Tämä muistaminen on tehty kuten asioita käsitellään meidän perheessä ja kuten kuvittelisin Isäni, Pekka-Papan asian hyväksyvän. Hieman olen kuitenkin siistinyt normaalia tahditonta kielenkäyttöni, sillä täällä (herra paratkoon)on minuakin vanhempia ihmisiä. 

Selväksi on tullut Pappan laaja ystäväpiiri ja se, miten hyvä ja huomaavainen ihminen hän oli. Olemme jo itkeneet häntä niin niin paljon, eikä se hana vieläkään ole kiinni ja ainakin muisteloni lopussa se taas avataan -mutta pohjana tälle itkulle on ilo ja kunnioitus sydämestään hyvän miehen, hyvin elettyä elämää kohtaan. 

Nyt otan kuitenkin, Äitini luvalla jonka mielipide tässä hetkessä  on tärkein, hetkeksi toisenlaisen lähestymisen Pappaan...edelleen kuitenkin kunnioittavan. Tässä vaiheessa jo anteeksipyyntö muilta perheen jäseniltä: tämä on minun ja Pappan tarina, siten kuin sen poikana muistan. Tässä kun katson Mammaa, niin tiedän jo nyt, että tähän tulee ennen pitkää täydennyksiä ja ehkäpä jo muistamisen aikana pientä kommentointia. Välikommentit ovat siis jopa suotavia...ja muiltakin kuin mammalta!

Pappa oli orpo. Sotaorpo. Siunaustilaisuudessa Sara jo runollaan kauniisti asiaa maalaili. Asiaa, joka varsinkin viimeisten vuosien aikana näytteli isoa osaa Pappan elämässä. Orpopoika Turusta sai kuitenkin tummaan pilveensä mukaan sen kuuluisan kultareunuksen, sillä tuo mullistus toi uuden perheen ja savolaisuuden hänen elämäänsä. Alkumetrit eivät varmasti ole oleet helppoja -luulen tietäväsi asiasta jotain, sillä olenhan sitä samaa alkutaivalta taivaltanut nyt itse 35 vuotta

 Isääni ja minua yhdisti tuo sudeettisavolaisuus. Turkulainen Savossa. Hän kertoi useasti, miten pienenä poikana viimein pääsi sukuloimaan Raisiossa. Puutorilta hyppäsi linja-autoon ja kuultuaan "vanhoje muijien prätkyttävä turumurret", pääsi pikkupojalta itku. Itse koen tuon saman tunteen joka kerta käydessäni täällä päivittämässä äidinkieltäni ja muistanpa minäkin nieleskelleeni kesken työpäivän, kun kuulin klopina Kuopiossa Turkuradion tekemän haastattelun

Hansusta tuli isän korvike ja perhe kasvoi veljellä ja kahdella siskolla. Kesät hiihdettiin ja talvet juostiin...vai miten se nyt meni. Hansun kanssa piti lähteä myös 14 -vuotiaana työn perässä Kainuun saloille  puuta kaatamaan. Mukulat hei- viitisen vuotta teitä nuorempana - eikä päivän pituus todellakaan ollut 7:45 sisältäen ruoka- ja kaffepaussit. 

Tuolta ajalta muistuu mieleen tarina siitä, miten Pappa mottimetällä vetäs kirveen jalkaterään pystyyn. Osui kuulemma sopivasti varvasluiden väliin, joten narulla haljennut mono ja koipi kasaan, 10 kilsan hiihto lähimmälle tilalle jossa oli puhelin, josta tilattiin taksi. Taksilla puolestaan huruteltiin melkoinen rupeama Kajaaniin sairaalaan ja vasta siellä oli shokki sen verran helpottanut, että veret olivat hulvahtaneet pelkääjän puolen lattialle. Melkoinen suoritus nöösipojalta. Ja kun nyt näitä isä-poika asioita kerran vertailen, niin pitää sanoa, että on Minullakin kerran ollut orapihlajapiikki jalassa. Oli kovin kipeä...

No tulihan se Pappallekin murrosikä ja kotoa piti omille teille kadota. Saivat huhujen kautta tietoon, että jossain Nurmeksen suunnilla huitelee Pappan näköinen mies ja sieltähän se Hansu karkulaisen löysikin. Kuoppaa kaivamassa urakalla kaverinsa kanssa. Tuli ilmeisesti kotiolomittari täyteen ja piti lähteä kokeilemaan omia siipiä. Niin se tein muuten minäkin...tosin vasta lukion jälkeen. Ilmeisesti samoja oireita oli omenalla kuin itte puulla

Seuraavaksi Pappa lähti Hesaan ja siellä opiskeli ittesä koristepuusepäksi, joka nuorena poikana minusta tuntui melkoiselta neititieteeltä. Myöhemmin vasta ymmärsin, miten Pappan taiteellisuus sai sieltä kautta oivallisia välineitä, joilla toteuttaa hänen visioitaan. 

On tehty koiranpäitä ränneihin, hiekkapuhallettu ikkunalaseja, piirrelty lapsille monenmoista ja viime metreillä vielä tehtiin orapihlaja-aitaan pikkuportti koristekuvioineen. 

Pappan taiteellisuus tuli rakentamisen ja piirtämisen lisäksi esille myös valokuvaamisessa. Ja ne kuvat eivät todellakaan olleet mitään heittoräpsäisyjä, vaan ne olivat tarkkaan harkittuja valoineen, varjoineen, optiikoineen ja kohteineen. Tuo harrastus seurasi häntä aina, ja voi hyvänen aika niitä paperikuvien määrää. Se on aivan valtava. 

Viime vuosina Pappa opetteli tietotekniikkaa ja Facebook tuli tavaksi kommentoida maailman menoa ja jakaa niitä hienoja kuvia. Erityisesti kukista. Paperikuva muuttui digitaaliseksi ja niitä tallennettiin onnistuneesti (välillä ei ihan niin onnistuneesti) pilveen ja ulkopuoliselle kovalevylle. Parhaat toki edelleen printattiin omalla tulostimella paperikuviksi. Jotain kertonee se, että muutaman kerran piti kasvattaa pilvipalvelun kokoa, jotta kaikki digikuvat saatiin talteen. Siellä teistäkin, hyvä saattoväki, on suurella todennäköisyydellä olemassa kuva jos toinenkin. Minäkin olen taiteellinen, mutta vähän eri tavalla. Sillai Havukka-Ahon ajattelijamaisesti. "Tuosta voisi saada hyvän kuvan ja omasta ja äitini mielestä siitä olisi voinut tulla kovinkin hyvä"

Pappan elämä jatkui ja seuraavana Armeijaan  -tahdissa mars. Sinne mennessään oli Pappa rivissä viimeisiä eli lyhyimpiä, jollei jopa lyhin. Eihän se Pappa olisi ollut, ellei taas olisi pitänyt jotain erinomaista tehdä. Toki ampuma-, hiihto- ja juoksumerkit olivat hänelle peruskauraa, mutta erikoisuus oli siinä, että kotiutettaessa tuo oljenkorsi oli joukkonsa pisimpiä 186 sentin mitassaan. Oli kuulemma niin hyvät ja säännölliset ruuat, että väkisinkin siinä 15 senttiä 18-vuotias kasvaa. Mites Santtu? Vieläkö meinasit kasvaa paljonkin siellä valtion leivissä? 

Se mikä tuossa ajanjaksosta oli ikävää, oli sieltä tarttunut Tubi, joka meinasi useampaan kertaan viedä vuosien saatossa miehen mukanaan ja oli osaltaan viimein päättämässä hänen taivaltaan. Juteltuani armeijasta, hänellä ei kuitenkaan koskaan ollut pahaa sanaa sanottavana asiasta ja oli kovasti kiinnostunut minun mukuloiden kurkkusalaattitouhuista. Nykyään kun ei enää olla armeijan harmaissa, vaan kuljetaan maastoasussa ja sitä nimitetään kurkkusalaatiksi. 

Minun kertaukset kiinnostivat ja varsinkin Hansusta ja omasta isästään hän kaivoi kaiken mahdollisen esille. Ja se ei sitten ollut ihan vähän. Pappa luki ja opiskeli aivan mielettömät määrät Suomen sotahistoriaa ja oli kävelevä tietolähde erityisesti niissä asioissa, jota liipasivat Hansua tai isäänsä. Pepin käytyä keväällä Mamman ja Papan luona, kyselin häneltä, että Mites siellä voitiin, niin Pepin vastaus oli hyvin kuvaava: ”Mamma oli tosi pirtsakka ja Pappa soti entiseen malliin”. Selvä, ajattelin, tilanne hallinnassa

No sitten armeijan jälkeen Pappa löysi tulevan vaimonsa - äitini. Antin kanssa olivat iskeneet tansseissa silmänsä samaan likkaan ja ilmeisesti isäni päättäväisyys tilanteessa (voidaan lukea myös kyynärpäätaktiikka) vei tytön jalat alta kerta linttuulla...vai mitä kommentoi äiti? 

Kovin oli nuori tuo likka, mutta niin se taisi olla minullakin se tyttö, jonka perään lähdin kohti Kuopiota...ja entäpä mitä sanoo Jesper omista valinnoistaan? Pilkulleen ovat neidot olleet saman ikäisiä. Noh...tuon nuoruuden vaivan aika korjaa ja olisi sitä kai Pappa voinut huonomminkin valita ;) 

Kohtuu nopeasti sitten nuoret menivät naimisiin ja ei aikaakaan, kun minä jo paruin rattailla. Jotain ihmeellistä tuossa oli, kun ei vaan millään tule 9 kuukautta kasaan minun syntymän ja naimisiin menon välissä...no joo. Matikka ei ole ollut koskaan paras aineeni. Olisi asian luullut korjaantuvan seuraavan mukulan kohdalla, mutta lieneekö Pian Pappalta peritty luonne syynä siihen, että ihan loppuun ei malttanut majaa pitää, vaan oli jo kiirus huutelemaan maailmalle mielipidettään...

Aaltosen nimen velvoittamana, Pappa oli kovasti mukana rallihommissa. Pää olis kyllä kestänyt, mutta vatta ei. Röykytys oksennutti sen verran paljon, että sukunimi sai nyt vaan ihan rauhassa velvoittaa. Pappa lopetti sen homman. Se kuitenkin toi mukanaan sen, että kovasti opiskeltiin soramontuilla Pappan kanssa sitä, miten auto saadaan pakitettua ojasta tai miten mikäkin kohta OLISI pitänyt ajaa. 

Mopoa vonkasin niin kauan, että viimein hän heltyi ja osti minulle jonkin raadon, joka piti itse laittaa kasaan. Purin sen osiin, kuvitellen että kyllä Pappa auttaa ja kävihän hän välissä sanomassa, että taas on öljyä alustan lattialla. Tuossa oli taas Pappan viisautta. Ota poika ihan itte selvää, opi ja osaa.

Nuoruudestani muistan myös sen, että Pappa oli paljon poissa kotoa. Kovasti hän myös sitä minulle jälkikäteen pahoitteli, mutta minä en tuota kokenut mitenkään pahana. Vauhti oli kovaa naapuruston kakaroiden kesken aina siihen asti, että vieteristä virta loppui ja sitä myötä myös pojasta. Ja se nyt vaan oli sitä aikaa ja maailman malli oli mitä oli. Pojat olivat poikia, tytöt tyttöjä ja niitä piti kiusata, riiata ja pussata. Koko kylä kasvatti ja kyytiä saatiin muiltakin kuin omilta vanhemmilta. 

Poissaolon syynä oli ensi se ralleilu ja sen jälkeen hänen kova yhteiskunnallisen vaikuttamisen tarve, jonka lähtökohtana oli tarve korjata yhteiskunnan valuvikoja, jotka tuolloin vielä näkyivät paljon selvemmin kuin nykyaikana. Tuo tarve jatkui läpi hänen elämänsä ja ikä toi siihen mukanaan valtiomiesmäisyyttä ja laajakatseisuutta, joka vaikutti yli puoluerajojen ja tällaisissa keskusteluissa oli hienoa olla mukana. Se kun kyseenalaistettiin omia ajatusmalleja ja pohdittiin itse asiaa. Ei pelkästään puolueen kannan kautta vaan oikeasti asia-asiana. 

Tuossa oli jälleen Pappan suurta viisautta. Nyt poliittisena vaikuttajana ja tuo mainittu ominaisuus vaikutti osaltaan siihen, että hänellä oli todella hyviä ystäviä täysin eri poliittisen kannan omaavien joukossa. Hänessä tiivistyi sanonta: asiat tappelevat. Ei ihmiset! Tähän poliittiseen maailmaan meillä ei kotona paljoakaan puututtu. Työasiat töissä ja kotihommia kotona.

Hain aikanaan kesähommiin 17-vuotiaana Turun ulkoilualuille ja myös pääsin. Saattoi siinä olla Pappallakin näppinsä välissä, mutta Maisaaressa meni muutama kesä ja monenmoista koettiin. Sen jälkeen sattuma veti taas Aaltoset yhteen, kun Papasta tuli ulkoilualueiden esimies ja sitä kautta myös minun esimieheni. Paras esimies mitä koskaan on minulla ollut ja parhaat työkaverit mitä maa päällään voi kantaa. Syntyi ystävyyssuhteita, (Mika, AP, Eppu ja Kalma), jotka kantavat edelleen ja ainut mitä meidän jutuissa ovat muuttuneet, on että siinä kun ennen jutusteltiin vastakkaisesta sukupuolesta, niin nykyään puhutaan siitä mihin koskee ja mitä lääkkeitä vedetään. 

Pappan tapa johtaa oli kuin suoraan johtamistaidon oppikirjoista. Keskity asiaan, auta työntekijöitä, kannusta heitä ja tee selkeät päätökset kun on sen aika ja ole niiden takana. Pappa antoi työntekijöille karkeat raamit siitä, miten pitää asiat toteuttaa ja loput oli meistä kiinni. Tee makkara mieleisekseni, kunhan homma tulee tehtyä. Nuoriahan me olimme ja välillä piti ohjausliikkeitä tehdä, mutta kaikki hyvässä hengessä. Silmiinpistävää oli porukan työmoraali. Työt tehdään ja muuten ollaan kuin Ellun kanat. 

Kuluvana kesänä järjestettiin työntekijöiden kesken tapaaminen, johon Pappa vääntäytyi suurinpiirtein suoraan sairaalan petistä ja kun me olimme poikain kanssa sitä mieltä, että ehkä Pappan ei olisi hyvä sinne tulla, niin hän ei tuota ottanut kuuleviin korviinsa, vaan ilmestyi paikalle kesähatussaan ja komealla kepillään juhlistamaan tapahtumaan. Niin ja taishan siellä hänellä olla iso salapottukin mukana. Parhaat muistot käytiin läpi ja huonojahan ei enää ollutkaan. Kiitos tästä vielä mukana olleille. Se toi Pappalle paljon virtaa loppukesään ja tunteen, että häntä vieläkin arvostetaan. Olitte perheen jälkeen Pappan suurin onnistuminen!

Lappi oli Pappalle kova sana ja varsinkin Saariselän ja Kiilopään alue. Siellä hän majoitti säännöllisesti sekä Turun kaupungin majaa että Turku Energian mökkiä ja mukana oli monenmoista yhteistyökumppania. 

Yksi sellainen oli Onni-Matti, joka yksin ja perheineen kävi useasti Pappan mukana ja siltä minäkin opin tuntemaan Onni-Matin, joka sai lempinimensä juuri näiltä reissuilta. Se mikä toi heidät yhteen, oli Pappan tapa ajatella henkilöstöjohtamisesta ja monet kynttilät lienee poltettu pohtiessa syvällisiä asian tiimoilta, eri näkökantoja pyöritellen. Kommunisti ja konserninjohtaja. Ei ihan luonnollisin kombinaatio, mutta vastaanottajaa olikin mies, joka osasi kuunnella Pappan viisautta. Kiitokset siitä Onni-Matti. Pappa oli sinusta ylpeä!

Meri. Meri oli meitä yhdistävä tekijä ja Pappa seurasi innokkaasti Facebookin yli purjehdusreissujamme maailman merillä. Ollessaan kaupungilla töissä, hänellä oli käytössään Arppu -niminen paatti, jolla tulikin sitten reissattua ihan huolella. Hän koulutti itseään niin pitkälle, että häntä kysyttiin eläkkeelle jäätyään jopa kapteeniksi isompiin aluksiin. Hän ei kuitenkaan siihen lähtenyt, vaan heittäytyi ansaitulle eläkkeelle. 

Olin torstaina vesillä. Tuulet olivat hyvät ja aurinko paistoi. Pappa ymmärsi...meijän juttu. Tästä en pysty sanomaan enempää...

Pappa oli rakentaja. Toiset tekee mitä osaavat ja Pappa teki mitä halusi. Ja kyllä muuten syntyi...ja vauhdilla. Ensin tehtiin piirustus, yritettiin myydä sen avulla idea äidilleni, joka ei tuon taivaallista ymmärtänyt Pappan piirustuksista, joita oli kaksi- ja kolmiulotteista vaihtoehtoa ja Mamman lopulta kyllästyneenä hyväksyttyä suunnitelman, alkoi tapahtua. Ja sitten ei muuten suunnitelmasta poikettu! 

Vauhti oli välillä niin kovaa, että listoja laittaessa hän ei huomannut, että on tullut sitten iskettyä vasaralla naulan lisäksi peukaloonkin ja kun asiasta huomautti, niin maalarinteipillä korjasimme sen. Mamma pesi jälkeenpäin joka naulan kohdalla olleen verijäljen. Lisäksi vauhti toi sen mukanaan, että pikkuhifistelyt eivät olleet niitä tärkeimpiä asioita, vaan se että juna kulkee. 

Ja se todellakin kulki! Pappa oli hötky. Hötkyismiin kuuluu, että jos joku lipsauttaa keskustelussa keskeneräisen, ääneen pohditun idean, niin sitten alkaakin jo samantien toteutus. Itse ideaa ääneen pohtinut ei edes ymmärrä, että tulipahan sitten annettua työmääräys. 

Minä en ole hötky. Olen edelleen se Havukka-ahon ajattelijamainen hiimailija. Pohdin ääneen asioita, jotka ovat vielä päässä kesken ja hiimailuun olennaisesti kuuluu, että vaikka asiassa on jonkinlaiset raamit, niin sisältöä kuuluukin vielä pyöritellä ja sen toteutus voi muuttua vielä totaalisesti alkusuunnitteluun verrattuna. Minä olen hifistelijä. Listat pitää olla saumattomia, laatat pitää olla just eikä melkeen jne. Frouva väittää minua jopa aspergisen tarkaksi. Kai se erkkaope tietää mistä puhuu...Minä vaan nyt nysvään. Miettikääpä nämä kaksi ääripäätä rakentamaan yhdessä saunaa! 

Se nyt kuitenkin tuli tehtyä, vaikka kumpikin tiesimme sen olevan vain laukaisua vaille olevan katastrofin. No olihan siinä siitäkin aineksia, kun minä esimerkiksi nysväsin vesieristeiden kanssa ja pohdiskelin loppumetreille asti lauteiden lopullisia muotoja kanttikertaakantti -version sijaan, enkä ollut tyytyväinen selkänojien asennukseen. Sauna tuli lopulta tehtyä ja voi pojat että siitä tuli hieno ja ennenkaikkea meidän näköinen. Samalla opimme taas Pappan kanssa paljon toisistamme ja erityisesti minä ihmettelin tuon ihmisen taitavuutta. Samaa meissä oli kuitenkin kyky rakentaa ja se, että kun homma lähti käyntiin, niin sitten ei syöty, juotu tai pidetty taukoja. Sitten tehtiin hommaa kun kerran linjat olivat selvät. Nuo ajat Pappa eli kaffella, jota piti olla koko ajan pannussa ja aivan sama oliko se kylmää vai kuumaa. Tuli juotua. Sitten niitä Pappan jättämiä vajaita kaffekuppeja oli pitkin ja poikin ympäri rakennusprojektia. Niistä oli sitten hyvä ottaa hörppy ohi mennessään. 

Pappa oli tyylikäs. Tyylikkyys on muutakin kuin vaatteet. Vaatteita pitää osata kantaa ja sen lisäksi pitää osata käyttäytyä tilanteeseen sopivasti. Nykyään puhutaan tunneälystä ja sosiaalisesta älykkyydestä. Sitä hänellä todellakin oli ja omalla pukeutumisellaan ja käytöksellään hän osasi kunnioittaa jokaista ihmistä ja tilaisuutta kuin tilaisuutta. Tarkkaa oli etiketti eri tilaisuuksiin ja tarvittaessa löytyi puhe, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Pappaa kunnioittaakseni minulla on nyt hänen vaatteet päälläni. Laadukasta ja tyylikästä, kuten Pappa. Puku on Minulle hieman iso, mikä on vain sopivaa, sillä Miten nuo saappaat nyt kukaan täyttäisi...? 

Kiitos kaikesta Isä!